keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Juhlavuoden lopuksi

Idea juhlavuoden blogista syntyi yllättäen. Vuosi 2017 oli jo pyörähtänyt käyntiin, kun keksin, että voisin avata ikkunan nivalalaiseen elämänmenoon. Idea oli minusta houkutteleva: eri-ikäiset ja erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset voisivat kertoa tarinoita omista ympyröistään. Kynnyksen piti olla mahdollisimman matala. Kuka tahansa voisi osallistua, kun tarkoitus ei ollut asettaa tekstejä paremmuusjärjestykseen. Pääasia oli, että jokaisella olisi mahdollisuus oman tarinansa jakamiseen.

Ylläpitäjänä olin varautunut oikolukemaan tekstit ja korjaamaan niitä tarvittaessa. Aluksi tarinoita tarjottiinkin mukavalla tahdilla, mutta uusien kirjoittajien haastaminen mukaan ei ottanut tuulta alleen. Kesää kohti tekstien tarjonta hiipui. Syksyllä ilmestyi viimeinen teksti blogin sähköpostiin, Heli Palolan Lapsuudenmaisemat. Se olikin oivallinen päätös tälle areenalle. Kaiken kaikkiaan tekstit olivat monipuolisia ja lämminhenkisiä.

Kiitos siis kaikille rohkeille kirjoittajille, että jaoitte ajatuksianne ja kokemuksianne. Varmaa on, että moni muisto heräsi tekstien myötä eloon. Ja kiitos Nivalan kaupungille tiedottamisesta ja yhteistyöstä, tämä oli kokeilemisen arvoinen juttu.   

Olen kotiseutuihminen, ehdottomasti. Rakkauteni tähän seutuun syntyi jo lapsena. Se syntyi isovanhempien äänenpainoja kuunnellen, metsäpolkuja kulkien ja hiekkateitä pyöräillen. Liitänkin tähän mukaan 11-vuotiaana Vattumäen laelta kirjoittamani runon. Vielä tänäkin päivänä nämä kotiseudun maisemat, rakas kotikylä ja sen ihmiset, edesmenneet ja nykyiset, saavat sydämeni sykähtämään. Me olemme kaikki kotiseudun tarinaa.

Siellä missä metsä humajaa
ja linnut lirkuttaa
on koti mulla rakkahin
ja elo onnellisin.

Siellä on luonto lähellä
sitä voi koskettaa kädellä,
siitä saan aina nauttia,
ei tarvitse lähteä kotoa.

Siellä vietän elämäin
hauskat, murheet näin.
Siellä itken, siellä nauran,
siellä näen kurkiauran.

Mäki siel’ on ihanin
Vattumäki suloisin.
Sen päältä näen maailman
tuon suuren, avaran.

Sinne kuolen joskus vain
mut murehtia ei tartte ain.
Joskus koittaa päivä sekin
jolloin pääsen taivaan kotiin.

Tanja K.
Pienelässä 8.3.-87 klo 10.10


Valoisaa uutta vuotta!
Tanja Kaarlela


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti