maanantai 14. elokuuta 2017

Puuronkeittäjä kärsi vesileipätuomion

Taisin olla kaksitoista vuotta vanha, kun menin Tanelille renkipojaksi. Piti lähteä maksamaan työllä kuluneen talven ruokarästit, oli nimittäin noudettu kyseisestä talosta ruokatarvikkeita, kuten maitoa, voita, leipää, perunoitakin ja kaikkea, mitä oli saatavilla. Silloin sodanjälkeisinä vuosina ei ollutkaan muuta kuin puutetta. Hyvinpä minunkin kotiani rikkauksien kohdalla voisi luonnehtia samoin, kuin se entinen kosimamies sanoi morsiamelle: ”Puute ja kurjuus omasta takaa, kaikki muu on noudettava kylältä. Tule jos haluat.”
Taneli oli nähnyt jo parhaat vuotensa ja halusi pitää kaveria pientilansa työtehtäviä hoidettaessa. Parempi pahanenkin kaveri kuin ei ollenkaan. Kevättalvella ajettiin metsästä rankoja, jotka sitten pienittiin polttopuiksi. Kevätkylvöjen aika oli kiireisintä aikaa, kuten heinätyöt sitten kesän edetessä. Eläimille tehtiin uusia aitauksia, ja myös entisten korjaamiset kuului työnkuvaan.
Jokaiselle päivälle sitä jotakin työntouhua löytyi, pyöritin joskus päivän veivitahkoa, kun teroitettiin kirveet, puukot, sirpit ja viikatteetkin teräviksi. Ei niitä renkipojan työnsaavutuksia kovin korkealle noteerattu, kun sitä suhteutti rahapalkkaan nähden: markka päivältä talon ylläpidon lisäksi. Raha-ansiot menivät kuluneella talvella syötyjen velkojen maksuihin. En nähnyt markan hyrrää, vaikka työskentelin kesän renkipoikana.
Joskus Taneli kertoi elämänsä aikana sattuneista tapahtumista, ja yksi tällainen tarina painui muistiini lähtemättömästi. Se oli kolmen kuukauden vankilatuomio Oulun lääninvankilassa, jonka Taneli oli kärsinyt vesileipätuomiona omasta tahdostaan. Kaksisataa grammaa leipää vuorokaudessa ja rajoittamaton määrä vettä. Heikot olivat ruuat tuomitulla, joka valitsi vesileipätuomion, jolloin vankilassaoloaika lyheni kahdeksaantoista vuorokauteen. Kertoipa katumuksen tunteiden tulleen voimakkaina esille muutamien päivien jälkeen, kun yhä paheneva nälkä koetteli miestä. Että kyllä olisi pitänyt kärsiä se kolme kuukautta. Myöhemmin vesileipätuomio poistettiin Suomen rikoslaista epäinhimillisenä, jopa hengenvaarallisena rankaisumuotona.
Kertoipa Taneli tulleensa kokemaan erään vartijan taholta pirullista kohtelua. Sato-Jaska nimeltään oli tämä vankilan pamppu, joka ei muistuttanut ihmistä muuten kuin hiukan ulkomuodoltaan. Hänellä ei ollut yhtään hyvää sanaa vangeille tarjottavanaan.

Kun pitkän nälkäkuurin heikentämä mies pääsi vihdoin vapauteen, lähti tämä nulju vartija saattelemaan häntä portin ulkopuolelle. Mutta vartija muuttuikin parhaaksi ystäväksi, tarjosi oikein kättään sovinnonmerkiksi. Ottipa vielä sikariaskin taskustaan ja tarjosi tupakan vahvistukseksi ja ystävyyden kunniaksi. Taneli uskoikin miehen vilpittömyyteen ja laittoi saamansa sikarin palamaan, mutta kun hän oli imaissut ensimmäiset savut, maailma musteni silmissä ja hän menetti tajuntansa. Nälkäkuuri oli tehnyt tehtävänsä. Varmasti tämä tupakan tarjonnut vartija tiesi, mitä tapahtuu, kun nälkiintynyt mies imaisee väkevät savut sikarista. Ja niin vartija pääsi nauttimaan piruilustaan täysin rinnoin.
Rohkenin tiedustella isännältäni, minkä vuoksi hän oli sinne linnaan joutunut. Taneli latasi kessuja väärävartiseen piippuunsa ja sytytti tulitikulla kessut palamaan samalla imien savuja sisällensä, jonka jälkeen sanoi: ”Puuronkeitosta sain tuomion”.
Taneli aloitti kertomisen. Nivalassa oli kolmekymmentäluvun alussa syntynyt konikapina, joka tunnettiin myös pulakapinana. Alkoi suuri kansanliike josta myöhemmin elokuvaohjaaja Mikko Niskanen filmasi elokuvan Pulakapina. Pulamiehet olivat kokoontuneet Kuoppalan talon pihalle, ja nälkä alkoi vaivata porukkaa. Taneli, joka oli tunnettu pitokokki, määrättiin keittämään puuroa karjakeittiön suurella padalla, olihan porukkaakin paikalla kolmisensataa henkeä. Myöhemmin, kun kapinallisia tuomittiin, niin Tanelikin sai tuomion avunannosta kapinaliikkeelle.
Kertoipa Taneli hauskemmastakin tapahtumasta. Nuori poika oli tullut vankilaan kärsimään tuomiotaan ja kuuli, että vankilan kirjastosta saa lainata kirjoja. Poika kyseli vanhoilta vankitovereiltaan, minkä nimisiä kirjoja sieltä kannattaisi lainata. Tietysti avuliaat vankitoverit neuvoivat nuorta tulokasta lainaamaan kirjat: Sato-Jaskan pirulliset juonet ja Imatran hylky. Oli nimittäin tämä Sato-Jaska itse se kirjastonhoitaja.
Kirjastonhoitaja tietysti suuttui ja toimitti pojan viikoksi eristyskoppiin, sillä Imatran hylky -nimen tämä vartija oli saanut, kun oli nuorukaisena yrittänyt itsemurhaa ja hypännyt Imatrankoskeen. Mutta kosken kuohut olivatkin paiskanneet hänet takaisin rannalle, jolloin hän sai liikanimen Imatran hylky, kun ei koskelle kelvannut.

Saaren Matin muistelmia                                                                                                                                                                



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti