maanantai 21. elokuuta 2017

Kuutamoyön keikka Nivalan rautatieasemalle

Muistelmia 1950-luvun alkuvuosilta. Isä oli täyttänyt jo viisikymmentä vuotta ja hankkinut elannon kymmenhenkiselle lapsikatraalleen etupäässä raskaista metsätöistä, parrunveistotöistä ja keväisistä uittohommista, joita Kalajoessakin suoritettiin jokaisena kevätkautena. Raskas työ oli vaatinut veronsa. Isä valitti särkeviä käsiään, valvoi puristellen ja hieroen niitä yökaudet. Voipa sanoa, että parasta ennen päiväys oli jo hyvän matkaa takanapäin, mitä tuli raskaiden töiden tekemiseen. Mutta jotain piti yrittää jokapäiväisen leivän hankkimiseksi.

Silloisena aikana teurastettiin eläimiä kotona - toisin kuin nykyään, ja näin ollen teuraseläinten taljat jäivät kotiin. Isäni ryhtyi kiertelemään kylillä taloissa, osteli näitä nahkoja ja kuljetti niitä pyöräntarakalla kotiin. Kun niitä oli kertynyt ehkä satoja kappaleita, tuli aika toimittaa ne nahkatehtaalle. Lähin tällainen paikka oli Kokkolassa. Kotona vuodat sidottiin nippuihin ja lastattiin kirkkorekeä muistuttavaan rekikoslaan ja vietiin Nivalan rautatieasemalle. Minä olin monena talviyönä kyytimiehenä, kun yöjuna lähti Nivalasta siinä puolen yön jälkeen, oliko peräti kello 01. Kun taljaniput oli saatu junaan, minä sain lähteä kotiin hevosineni. Isä matkusti nahkanippuineen junalla Kokkolaan.

Muistan erään nahkanvientireissun. Oli täydenkuun aika, pakkasta varmaan parikymmentä astetta. Leija-niminen tamma oli hyväkulkuinen, mutta varmaan vähän kylmissään, sillä se oli seisonut aseman hevospuomissa toista tuntia, kun odoteltiin junan saapumista Nivalan asemalle.  Hevosella oli kovat menohalut, kun päästelin sen irti aseman hevospuomista. Se tiesi varmasti, että pääsee kotiin pilttuunsa lämpöön. Pidättelin hevosen menohaluja ja sainkin tamman kävelemään. Oli mukava istua reen perällä, kun kirkas kuutamo valaisi tienoot, vaikka hienoinen pelontunnekin hiipi puseroon. Monta kertaa piti vilkaista taakse, ettei reen kannaksille ollut ilmestynyt salamatkustajaa, vaikka tiesin, että kukapa siellä yösydännä olisi ollut kyytiin pyrkimässä.

Ohitin vanhan apteekin tienoot ja lähestyttiin Heikkilän taloa, tien oikealla puolella oli Heikkilän riihirakennus. Kun lähestyttiin riihirakennusta, huomasin kuinka jokin musta eläin meni valtavalla nopeudella kymmenkunta metrin päästä hevosen edestä riihelle. Hevonen nousi takajaloillensa, hirnahti ja puhalsi sieraimiinsa. Kerkisin ajatella, että tähänkö matkanteko päättyi. Hevonen laskeutui jaloilleen, ja sitten sitä lähdettiin, enkä minäkään pidätellyt menohaluista eläintä.

Pian ylitettiin Kalajoki. Tuntui, että vauhti vain parani, kun Kuoppalan kolmen tien risteys läheni. Silloin ei ollut vielä rakennettu Sieviin päin menevää tietä, joka on tehty paljon myöhemmin. Tie jakautui Välikylälle ja Järvikylälle. Aisakellon moikuna kuului varmasti kilometrien päähän tyynessä kuutamoyössä. Pysäytin hevosen, kun käännyttiin Kuoppalasta Järvikylän tielle, otin reestä pisimpiä heinänkorsia, joilla sidoin aisakellon kielen kiinni, ettei aisakello moikinallaan herätä Korpirannalla nukkuvia ihmisiä.

Saavuin Korpirannan meijerin luokse, josta erkani oikotie Nakkauksentielle, nykyisen Korpirannan kiviveistämön luota. Kiviveistämöä ei silloin ollut vielä olemassa. Metsätaival Nakkaperälle on jäänyt muistoista paitsi. Heräsin hevosen hirnahdukseen. Hevonen oli pysähtynyt tallin eteen, ja hirnahdus oli merkkinä reessä nukkuvalle hevosmiehelle, että ollaan kotona.

Monesti palaavat nuo muistelut mieleen, kuinka toisellakymmenellä olevalle poikaselle uskottiin yllä mainittuja öisiä reissuja.

Näitä muistellen   
Saaren Matti







  














 



    

     

1 kommentti:

  1. Mukava tarina. Saattoi aistia pakkasen ja kuutamoyön ja hevosen askelluksesta syntyvät äänet. Tuttu reitti asemalta mummolaan (isäni kotiin). Hienosti tunnelmoit Matti-setä.

    VastaaPoista