maanantai 1. toukokuuta 2017

Paluu Nivalaan

Lapsena ajattelin, että Nivala oli maailman keskipiste, paras paikka asua, ja kaikissa muissa paikoissa asuvia kävi oikeastaan sääliksi. Myös siis vaikkapa haapajärvisiä. Teini-ikään tullessa todellisuus alkoi paljastua – muuallakin voisi olla mukava asustaa, ja joku asia voisi olla jopa paremmin kuin Nivalassa. Tuiskulassa saattoi toki teininäkin yhä tuntea paikallisylpeyttä: ”olen paikallisia”, kun saattoi päästä lohkaisemaan jonkun kysyessä.

Lukion loputtua oli jo kiire päästä pois. Oulukin tuntui liian läheiseltä paikalta, mutta sinne kuitenkin päädyin yliopistoon, englantia opiskelemaan. Kaupunkilaistuin nopeasti ja opin nauttimaan kaikesta siihen liittyvästä. Löysin heti Ouluun muutettuani uuden ystäväpiirin ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeiasta. Pääsykokeissa hämmästyin: nivalalaisuudelleni naureskeltiin, sillä Cassiopeiaa pidettiin siihen aikaan ikäänkuin nivalalaisten satelliittikuorona – niin paljon nivalalaistaustaisia laulajia kuorossa lauloi silloin, ja oli laulanut aiemmin. Tunsin taas iloa ja ylpeyttä juuristani.

Toisena opiskeluvuotena rakastuin lamppilaiseen lehmätilan poikaan. Yhtäkkiä kaikki lomat tulikin vietettyä tiiviisti taas maaseudulla – joko Nivalassa tai Toholammilla – koska sydämeni valitulla kaatuivat seinät päälle, jos piti kaupungissa viettää vapaa-aikaa paria päivää pidempään. Maalla pääsi pellolle, puuhommiin, ampumaan, ja pian alettiin puhua maalle muuttamisestakin. Vaivihkaa alettiin puhua vanhemmilleni, että jos pellot voisikin myydä ennen pitkää meille eikä vieraille. Muutaman vuoden vihjailujen jälkeen isäkin sen uskoi: meistä tulisi nivalaisia jonain päivänä. Opinnot piti toki tehdä ensin loppuun.

Vuonna 2009 muutimme viimein esikoisemme kanssa Sarjankylälle, kun olimme saaneet töitä alueelta: minä entisestä koulustani, entisten opettajieni rinnalta - niiden samojen, joille tuli joskus julistettua lähteväni täältä kaus pois niin pian kuin mahdollista. (No, niinhän sitten kävikin, mutta se ei tullut mieleen, että muualla asuminen jäisi vain 10 vuoden harharetkeksi.)

Juuret kun ovat täällä kovin tärkeitä, herätti uusi sukunimeni ihmetystä, ja herättää joskus vieläkin. Tilannetta helpottaa, kun kerron heti perään vanhempieni ja kotitaloni nimet. Se tuntuu usein tuovan helpotusta myös kyselijälle. Paljon puhutaan nivalaisten olevan epäluuloisia ja hieman tympeitäkin muualta muuttaneita kohtaan. Olen toki ehkä jäävi sanomaan, kun olen kuitenkin täältä kotoisin, mutta me emme törmänneet sellaiseen. Ihmisiin on ollut mukava ja helppo tutustua, ja onpa mieheni valittu jo kahdesti kaupunginvaltuustoonkin. Monesti olemme kuitenkin hihitelleet sille, kun vasta tänne muutettuamme mieheltäni oli jälleen kerran kysytty, mistä hän oli kotoisin, kun oli niin outo nimikin. Kysyjä oli sitten vielä tiedustellut, oliko kuitenkin sukujuuria Nivalassa. Kieltävän vastauksen jälkeen oli vielä huomaavaisesti varmistettu: ”Eikö MINKÄÄNlaisia?”

Nivalaiseksi oppi taas nopeasti. Myös tuo lamppilainen. Työyhteisöstäni löytyi uusia ystäviä, ja vanhojen koulukavereidenkin kanssa olen päässyt tutustumaan uudestaan. On ihanaa törmätä vanhoihin tuttuihin kaupoissa, lasten harrastuksissa ja muissa yhteyksissä. Asiatkin rullaavat mutkattomammin kuin isommissa paikoissa, vaikka joistakin palveluista onkin joutunut tinkimään. Lentokenttä voisi olla lähempänä, ravintolatarjonta monipuolisempaa, ja elokuvateatteri puuttuu, mutta eihän kaikkea voi saada. Sitä paitsi lähin lentokenttä on itse asiassa tuossa 200 metrin päässä – reittilentoja siitä ei lennettä, mutta naapurin lomalennot tarjoavat sentään silmänruokaa.


Anni Ahokangas

1 kommentti: