maanantai 8. toukokuuta 2017

Muistatko tallipakkaset?

Hevoset olivat isoja, me olimme pieniä. Tallille pyöräiltiin pimeässä jäisiä teitä pitkin. Kuunvalo osoitti liukkaat kohdat, mutta niitä ei silloin väistelty, niihin kiihdytettiin ja kohdalla jarrutettiin, jotta pyörä liukui sivuttain. Matka kirkolta Haikaraan kesti kauan, mutta minnekään ei ollut kiire. Hanskat olivat unohtuneet kotiin ja sormia paleli. Tarjosit minulle rukkasia, mutta minä sinnittelin ja nieleskelin kipua kipristeleviä sormenpäitä. Kuoppasillan kohdalla kylmä viima viilteli kasvoja, täällä harjoiteltaisiin myöhemmin mäkilähtöjä autokoulussa, mutta sitä ei silloin tiedetty. Silloin kuoppasilta oli ainoa ylämäki muuten alavalla tallimatkalla.

Tallin pihalla vastaan lompsi vanhempi herra. ”Kenenkäs tyttöjä te olette?” Sinä kerroit vanhempiemme nimet ja tittelit, meidän nimet eivät käppänää kiinnostaneet. Sormi osoitti pellon laitaan, jossa konit kuulemma olivat. Konit? Inhottava mies. Hevoshulluuden kiilto silmissä tuomittiin moinen konittelija. Nykyään tuokin herra tuijottaa maailmaa ainoastaan kehyksien läpi piirongin päältä.

Tallin lämpö oli huumaava, sen tuoksu ja hämäryys rauhoittivat mielen hetkessä. Olimme kahden hevosten kanssa. Meitä oli neljä rauhatonta lasta: sinä, minä, ruunikko ja kimo. Tartuimme talikkoon, sinä sait ehjän ja minä raaputin rikkinäisellä, suutuin siitä hieman. Jupinani kiipeili tallin halkeilevia betoniseiniä pitkin, tarttui hämähäkin verkkoon ja unohtui. Kottikärryt piti työntää juoksun kanssa pienelle kukkulalle, koska saappaissa ei ollut pitoa kaltevalla polulla. Takaisin talliin tultaessa hyppäsin kärryyn ja sinä työnsit meidät lämpöön.

Nahkasuitset olivat pakkasen kovettamat ja kuolaimia piti lämmittää pidempi tovi. Lämpö siirtyi hitaasti pienistä käsistä kovaan rautaan. Hetki kesti ihanan ikuisuuden. Hevoset odottivat rauhallisesti, välillä hörähdellen kuivan kannikan toivossa. Reput olivat täynnä leipää, jota olimme napanneet Kyösti Kallion koulun ruokalasta. Se oli kuivattu salaa äidiltä vaatekaapin kätköissä. Murusia löytyy sieltä vielä tänäänkin. Lähdimme matkaan.

Hevosten sieraimista puski ulos lämmin höyry, joka huurtui partana kiinni kantajiimme. Vauhdin kyyneleet jäätyivät poskipäille, kun lumi pöllysi kavioiden alla. Hengitys tarttui kristalleina ripsiin, ja hetken maailma oli puhtaanvalkoinen, oli vain tuikkujen alla kimaltava hanki ja höyryävät hevoset. Lämpö siirtyi hevosen selästä meihin ja takertui nuhjuiseen villapaitaan, ei karannut pakkaseen, lämmitti pienen vartalon. Lumi narskui tahdissa, kun kiersimme päämäärätöntä ympyrää. Matka, johon palaan vieläkin.
  

Kipristelevät varpaat herättivät todellisuuteen. Täytyi viedä hevoset nukkumaan ja pyöräillä kotiin.  Haroin sormia ruunikon jouhien läpi ja kuiskasin: ”huomiseen”. Emme palanneet enää takaisin. Huominen kaappasi meidät ja pitää vieläkin vankinaan. Ruunikko ja kimo eivät enää odota meitä. Missähän sinä olet nykyään, palaatko koskaan tallipakkasiin? Muistatko?

Anna-Kaisa Sistonen

1 kommentti:

  1. Täällä yksi joka muistaa tallipaikkaset. Kiitos paluusta lapsuusmuistoihin.

    VastaaPoista