maanantai 29. toukokuuta 2017

Kotiseudulla kevät on valoisa

Keväinen luonto on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä.
Äänimaisemaa hallitsee lintujen laulu, välillä herkkänä, välillä jopa kakofonisena monien lajien konserttina.
Toukokuinen sade on pessyt luonnon vaaleanvihreäksi.

Aurinko paistaa, punaa männyn kaarnaisen rungon. Istun pehmeällä sammalella, nojaan pääni männyn karheaan kaarnaan. Suljen silmäni. Aurinko lämmittää.

Veden loiskahdus - joku polullakulkija heitti kiven lampeen. Veden kalvoon syntyy laajenevia renkaita, jotka vähitellen katoavat pois. Veden pinta on taas kalvomaisen tyyni ja rauhallinen. Kulkija etääntyy, olen taas yksin. Kunnes joku vesilintu ilmestyy seurakseni. Se laskeutuu lammen pinnalle keveästi, sulavasti ja hiljaisesti. Se lipuu vettä pitkin kohden lammen toista rantaa. Etsii ehkä pesäpaikkaa ja puolisoa. Täyttää oman, linnunkokoisen paikkansa tässä universumissa.

Minun päiväuneni jatkuu. Metsä tuoksuu. Karhea kaarna tuntuu päänahassa. Muurahainen piirtää polkunsa pudonneiden neulasten väliin. Valo on mitaton, ääretön ja lämmin. 

Olen herännyt talvesta kevääseen. Ympärillä tutut: järvi, pellot, metsä ja metsälampi. Luonto, joka tarjoaa taukopaikan, tuudittaa ja laulaa.

Levollinen ja kaunis on kotiseudun maisema. Siinä ovat juureni, siinä on sukupolvien ketju. 

Anni Laulumaa-Peräaho


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti