maanantai 27. maaliskuuta 2017

Elämää korpimailla

Silloin vanhaan aikaan, kun villipedot hallitsivat näitä korpia ja salomaita, suot olivat kuivaamatta. Vanhat aarniometsät olivat koskemattomia, ja ikihongat huojuivat ylväinä latvukset pilviä viistäen. Metsät olivat niin sankkoja, ettei auringonvalo päässyt maankamaralle joka paikassa. Synkkien kuusikoiden alustoissa vallitsi keskikesän valoisimpanakin aikana synkkä hämäryys, ja kuusten oksat olivat pitkien naavapartojen naamioimat, mikä osaltaan loi kammottavan, aavemaisen tunnelman. Sammalikko oli kosteaa kuivana kesäpäivänäkin ja aluskasvillisuus kukoisti runsaslajisena. Siellä täällä makasi suuria sylintäyteisiä puunrunkoja, jotka olivat vuosien saatossa kaatuneet maahan ja kaikkein vanhimmat lahonneet. Ne olivat kuin pitkiä sammalmakkaroita, joita puolukan ja mustikan varsistot suojasivat sivustoilla. Suuria muurahaiskekoja oli siellä täällä. Ne olivat paikoin miehen korkuisia  ja halkaisijaltaan kolmekin metriä. Niissä asusti miljoonia muurahaisyksilöitä, jotka ahersivat pitkät kesäiset päivät aamusta iltaan.
     Asustelipa näiden salomaiden laitamilla pienessä mökkipahasessaan Hytti-Antti Kaisa-Reetansa kanssa köyhää ja vaatimatonta elämää. Heille tärkein elämäntyö oli tietysti jokapäiväisen ruuan hankkiminen, sekä jonkinlaisten vaatteiden ja varusteiden hankinta talven hyytäviä tuulia ja tuiskuja vastaan. Raha oli silloin näillä main aika tuntematon käsite, ja voipa hyvinkin sanoa, että maksuvälineenä käytettiin oravannahkoja ja muita turkiksia.
     Antti, jota kutsuttiin myös Pikku-Antiksi, teki suurimman elämäntyönsä samoillessa salomailla ansoja, viritellen loukkujaan ja kokien niitä. Ansapolut olivat pitkiä ja ulottuivat syvälle korpien kätköihinkin. Tällaisilla pyyntimatkoilla vierähti joskus useita vuorokausia, ja saattoipa pisimmillä reissuilla vierähtää joskus kokonainen viikkokin.
     Pitkien pyyntireissujen aikana Kaisa-Reeta eleli yksin mökillään kuten muinakin aikoina, mutta kun Antti alkoi viipyä, Kaisa-Reetan valtasi  pelonsekainen tunne. Hän pelkäsi, että Antille oli sattunut jotakin, jos tätä ei alkanut kuulua mökille. Sillä olihan noilla salomailla omat vaaransakin. Jopa korven kontio saattoi osua samaisille saalistustanhuville, kuten oli pari kertaa sattunutkin. Kaisa-Reetan pelko ei ollut kovin aiheetonkaan, sillä Antti oli kertonut näistä kokemuksistaan monena iltapuhteena maatamenon jälkeen, kun öljytuiju tai päre oli puhallettu sammuksiin ja oikaistu olkimökkänän päälle vieretysten. Tällöin Antti oli viimeisiä savuja piipustaan imiessään kuin iltasaduksi kertonut, kuinka oli selviytynyt kohdatessaan metsän kuninkaan eräretkellään.
     Kun Antti kertoi tapahtumaa ja lähestyi sen pelottavinta kohtaa, joka oli tullut Kaisa-Reetalle tutuksi viimeistä sanaa myöten, alkoi Kaisa-Reeta painautua Antin kainaloon ja huikkia hiljaisella äänellä, kuinka rohkea Antti oli ollut pelotellessaan karhun tiehensä nuotion läheltä. Silloin Antin sisällä läikähti jokin lämmin tunne ja käsivarsi kiertyi Kaisa-Reetan ympärille, kuten niin monen samanlaisen illan jälkeen. Ja näin oli hyvä tarina kuin kaunis iltasatu ja unilääke. Pienen pirtin täytti syvä hiljaisuus, kunnes alkoi tasainen kuorsaus voimistua yön pimetessä vaietakseen vain siksi hetkeksi, jolloin jompikumpi korjasi makuuasentoaan.

Kuvitteellinen tarina perustuu todellisiin henkilöihin, Hytti-Anttiin ja Kaisa-Reetaan, jotka asuivat ennen muinoin Nakkaperällä.


Matti Uusitalo

2 kommenttia:

  1. Kiitos, mukava tarina. Ei taida olla sama kuin Torpan Antti, vai onko? Hänen sanotaan olleen myös pyyntimies henkeen ja vereen. Osaisko joku kirjottaa jotakin hänestä, edes vähäsen, jonkun muistelun tai tarinan.

    VastaaPoista
  2. Kyseessä oleva henkilö ei ole Torpan Antti Konttila vaan Nakkaperän Hyttilän torpassa asuneet Antti ja Kaisa-Reeta Aitto-Oja 1800-1900 taitteen aikoihin. Heillä ollut Matti niminen poika lähtenyt Ameriikkaan joskus vuosisadan alussa ja laittoi rahaa vanhemmilleen. Mutta kun lännellä levisi huhu Venäjän kultamaasta, niin siirtolaisia lähti laivalasteittain Venäjälle 1930-luvulla mutta tulivatkin lähes kaikki tapetuksi. Stalinin vainoissa saman kohtalon koki varmasti Matti Aitto-Ojakin, koska hän katosi jäljettömiin. Voisin tulevaisuudessa kirjoittaa jotakin myös Torpan Antista eli Antti Konttilasta. P.S. Antti oli saanut likanimet pienestä koostaan ja Hyttilän torpan mukaan.

    VastaaPoista