maanantai 13. helmikuuta 2017

Päivä helmikuussa

Helmikuisen pilvisen päivän aamu oli ollut tavanomaisen valju, töihin lähtijöiden varhain aamulla keittämä kahvi kitkerää, ja aamu-uutiset kertoneet maailmalta huolestuttavia sanomia. Välimeren yli henkensä kaupalla Eurooppaan pyrkineitä oli taas pelastettu, joku maa tuntui kehittelevän entistä tujumpaa rakettia. Olin koittanut syventyä maatalouden ja yrityksen kirjanpitoon, mutta erityistä kiirettä niilläkään en nähnyt olevan, pakertaa nimenomaan tänä päivänä. Siksi huristelen jo kirkolle päin Aittoperän jokiaavalla, tai lakeuttahan tämä on, joskin vähän kuin juhlapuheissa. Eipä näkymät kovin häävit tällä kertaa olekaan, aurakiivut paistavat ohuen lumen läpi, talvi on ollut lauhan tuulista ja välistä on ollut lämpöasteitakin. Tänään on kuitenkin juhlapäivä, sillä puolustusvoimat on pitkästä aikaa tuonut valatilaisuuden Nivalaan. Siispä suunnitelmieni mukaan vältän ruuhkat, ja pian taajamaan tultuani kurvaan Kalliosaaren tielle ja sieltä Pidisjärven tielle. Huomaan tienvarteen pystytetyn frisbeeradan portin, Nivala-rinkiä muistuttavan, ja siihen portin viereen unohtuneena neljä pilaantunutta pyöröpaalia. No, vanhuuden merkki jos alkaa tuollaiset haitata.

Väkijoukko tiivistyy kadunvarrelle, saappaiden rumpse lähenee, komentosanat kajahtavat ja sotilassoittokunta alkaa soittaa Muistoja Pohjolasta −marssia. Kylmiä väreitä ei käy selässä, mutta juhlavalta tuntuu, mieli herkistyy. Pohjan pioneeripataljoona on vannonut sotilasvalan lukion kentällä, ja nyt suoritetaan ohimarssi Kalliontietä. Kirjaston monttu − torin ja kirjaston yhteinen parkkipaikka − on nyt suljettu, ja tien laidalle on tehty koroke, jonka päällä komentaja ottaa marssin vastaan, seuranaan paikallinen sotaveteraani. Joukkueen vahvuisina ryhminä, kunniaa tehden osastot marssivat ohitse, ja viimeisenä tulee joku sotilasajoneuvo. Väkijoukko alkaa hajaantua, monet ovat löytäneet tuttujaan, ja ajatuksia vaihdetaan. Kaikki ovat näkemäänsä tyytyväisiä, komeita poikia ja osasivat marssia.. Joku korjasi, että olihan siinä naisiakin. Itse en sattunut huomaamaan, kännykkäkameran kanssa sählätessä ei itse huomioi paljonkaan.

Osuuspankin nurkalla tapaan vielä yhden tutun, Sarjankylän miehen, jonka muistan kantaneen kyläjuhlassa voimakävelyssä molemmissa käsissään 75 kilon puntteja melko vaivattoman tuntuisesti. Pari ryhmää eskarilaisia tai lienevätkö päiväkotilapsia, ovat myös olleet paraatia katsomassa, ja lähtevät parijonossa tasatahtia tavoitellen. Melko helppoa se on, mallaan heille miten vasen jalka tökätään eteen, vasen käsi taakse ja oikea rinnalle kun lähdetään liikkeelle… aloitus on tärkeä. Pian olen yksin, ja silmäilen hetken tillaripatsasta, joka lumenhärmää selässään seisoo lypsäjänsä vieressä, kenties kesäinen voikukkainen nurmi pronssisissa silmissä kangastellen. Ennen tapasin ottaa siitä kuvia eri vuodenaikoina, mutta nyt niitä alkaa olla riittävästi. Niin, oikeasti suomenkarjan lehmä ei ulkolaitumella lypsettäessä ollut aina patsaan kaltainen, vaan lypsäjän piti siirtyä lypsyrahin ja ämpärin kanssa perässä, kun lehmä jostakin syystä päätti muutaman askeleen siirtyä. Muistan selvästi tuon tilanteen joskus nähneeni, vaikka olen käsilypsyaikaan ollut vielä melko pieni. Mutta tosiaan, hyvä oivallus tämä lypsäjäpatsas..

Teen vielä yksin tein asiaa Savenmaalle, missä tällä kertaa on melko hiljaista. Hiljaista asiakkaista, ja muutenkin, sillä tässä kaupassa eivät radiot pauhaa eivätkä kuulutukset kannusta asiakasta huomioimaan päivän lyömättömät tarjoukset. Löydän pienen etsiskelyn jälkeen hakemani, eli jonkinlaista kylmäpuristettua pellavaöljyä. Kassalla käyttötarkoitukseni tulee ilmi, eli puukon pään kyllästäminen. Kahva on puoleksi visakoivua, puoleksi hirvensarvea, ja sen käsittelyn viisautta pohdimme. Kerron kuitenkin, että terä on tärkein, ja vasta kun saan hyvän terän tehtyä, alan tehdä puukkoa. Esitelmöin parille myyjälle takomisesta, karkaisusta ja päästämisestä, ja onnistunkin olemaan melko vakuuttava. Kerron miten kuumana taottaessa raudan kiderakenne tihenee, ja karkaisussa jähmettyy kovan leikkaavaksi, päästö tasoittaa jännityksen. Jätän kertomatta, että oikea seppä saa kuuman raudan joka iskulla liukumaan oikeaan suuntaan, eikä smirgeliä tarvita missään vaiheessa. Mutta pieni ansioton arvonnousu ei tee pahaa, näin harmaana helmikuun iltapäivänä.

Jarmo Raudaskoski 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti