maanantai 27. helmikuuta 2017

Lakeus, kotiseudun rikkaus

Miten tunteikkaasti runoilija Anni Rättyä on sanaillut lakeudesta. Lakeus, sinun leveytesi, pituutesi ja korkeutesi puhuttelevat minua. Sinun peltojesi vihreys ja laajuus on huuto isien ja äitien työstä. Koivukujasi ja harmaantuneet latosi koskettaa kotiin palavaa lastaan.

Kun katseemme kiitää avaran peltomaiseman reunalta horisonttiin, monet rauhoittavat ajatukset tulvivat sielun syövereistä alitajuntaan; minun maisemani, minun kotiseutuni! Siinä hektisen kiireen ja stressin uuvuttama kulkija pysähtyy peltomaiseman äärelle ja tuntee mielensä levolliseksi. Mieleen nousevat monet tunnekuvat lakeudesta: On kevät, jossain kuikahtaa kuovi, sieraimiin tunkeutuu kytösavun tuoksu, tuo kirpeä, mutta samalla niin ihana, keväinen tuoksu. Mutta mikäs ääni tuolta kantautuu korviin, niin tuttu trumpetin törähdys, kansallislintumme joutsen, sehän siinä kiertelee peltomaiseman yllä tuoden keväisen tervehdyksen, minäkin olen täällä! Entäs mikä tuolla piipertää, sehän on peltopyypariskunta, etsien turvallista pesäpaikkaa, jossa tulevat pienet poikaset saisivat varttua turvallisesti. 


Kuva: Reijo Jussilainen

Mielikuvat liikkuvat nopsaan, ajatuksiin piirtyy kesäinen timoteipelto. Hieno tuulenväre saa pellon näyttämään timoteimereltä, jossa hiljaiset mainingit liukuvat kohti kaukana siintävää rantaa. Pellon yläpuolelta kantautuu leivon iloinen laulu. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohotessaan sen laulu soi aina vain iloisemmin ja kovemmin. On kesä. Auringon kehrä korostaa maiseman syvää vihreyttä.
Silmiin piirtyy kultaisena keltainen viljapelto. Miten tuleentuneena se lainehtiikin elokuisen illan hämyssä, antaen miellyttävän tuoksun, tuoksun leivästä. Jostain kaukaa korviin kantautuu yksinäisen kurjen ääni, merkki pian alkavasta syksystä.

Maisema muuttuu mahtavaan variloistoon. Luonto näyttää viimeisen mahtinsa ennen hiipumista talvihorrokseen. Pian väriloisto lakkaa. Auringon kierto taivaankannella lyhenee, ilma muuttuu kirpeämmäksi, yöt kylmenevät. Taivaalla purjehtivat kurkiaurat kohti etelää jättäen jäähyväiset kesälle ja tälle lakeudelle. Pian myös nämä valkoiset lähettiläämme, joutsenet, kaikkoavat maisemasta. Alkaa talvi.

Aamu tammikuu 2017. Kuva: Reijo Jussilainen

Siinä laajan peltomaiseman eteen pysähtynyt kulkija näkee vielä ajatuksissaan talvisen lakeuden. Miten hohtavan valkoisena se kimmeltää edessä. Syvä rauha leijuu lakeuden yllä. Rauhoittaa.
Kaukaa kuuluva valtatien pauhu herättää kulkijan aatoksistaan. Mieli levänneenä hän palaa todellisuuteen. Arjen hektisyys ja kiire kuuluvat ja näkyvät ympärillä.
Kiitollisena tästä kotiseudun avarasta ja rauhoittavasta maisemasta kulkija jatkaa matkaa kohden uusia haasteita. Hän tietää paikan missä mieli saa levätä ja rauhoittua. Omistamme arvokkaan ja rikkaan lakeuden ja vaalikaamme sitä!

Reijo Jussilainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti